Vihasta ja anteeksiannosta
Ihmisyyden yksi vaikeimmista asioista lienee vihan hyväksyminen osana ihmisenä olemista.
Näemme vihan ja yksipuolisen ajattelun vaikutukset ympärillämme kauhistuttavina ja epäinhimillisinä tekoina, jotka riistävät toisilta heidän inhimillisen arvonsa - emmekä halua sen kanssa mitään tekemistä.
Itsensä näkeminen pahantekijöissä haastaa identiteettiänme, jolloin tämä ajoittain väkisin meissä heräävä - siltikin inhimillinen tunteemme - kiinnittyy meihin ja alamme kantamaan sen taakkaa, joko jähmettyen sen painosta tai yrittäen päästä siltä pakoon huutaen ja potkien matkalla.
MIKSI VIHA ON TÄRKEÄ OSA IHMISENÄ OLEMISTA?
Haluan kuvata tätä omalla kokemuksellani, sillä varhainen elämäni on opettanut, mitä on elää ”ilman vihaa”.
Päiväkirjamerkinnät nuoruudesta kirosivat itseään ja taipumustaan antaa anteeksi silmän räpäyksessä minua väärin kohdelleita.
Ymmärrys tuntui useina hetkinä suurelta kiroukselta, josta en päässyt irti.
En pystynyt puolustamaan itseäni, en pystynyt sanomaan ei, en pystynyt pysymään vihaisena.
Heti, kun ymmärsin syitä kaltoinkohtelun taustalla - kas viha oli poissa - ja niin olivat rajanikin. Laskin puolustukseni ja annoin asian olla.
Mikään ei muuttunut ja asiat jatkuivat painollaan seuraavaan räjähdykseen. Painoin voimani mustaan aukkoon sisälläni ajatellen sen olevan pahuutta.
TUNTEIDENSA KIELTÄJIEN KAKSI HAHMOA
Joillekin voi tulla yllätyksenä, että hän, joka tukahduttaa itseään viimeiseen asti, on myös täynnä vihaa. Hän ei vain myönnä sitä itselleen vaan tukeutuu kiltteyden syvään juurtuneeseen identiteettiin, jossa oma merkitys nousee kyvystä olla suvaitsevainen ja miellyttävä. Passiivis-aggressiiviset purkaukset lipsuvat ilmaisussa ilmoille kuin huomaamatta tai toiset räjähtävät yhtäkkiä hyvin intensiivisesti ja häpeävät itseään anteeksipyydellen heti seuraavassa hetkessä.
Toinen ääripää on tutumpi. Tuo todellisia tunteitaan pakeneva katkeroitunut hahmo käyttää vihaa hallitsemattomasti suojakilpenään ja miekkanaan. Hän löytää vian aina toisesta ja käyttää sitä oikeutuksena omalle väärinkäytökselleen. Paetessaan omaa vastuutaan ja tervettä syyllisyyttään, raivon ilmaiseminen ei auta kovinkaan pitkäksi aikaa, sillä tunteen todellinen viesti ja sen alla lymyävä aidompi tunne jää kerta toisensa jälkeen vastaanottajaltaan kuulematta.
YMMÄRTÄJÄN EHEYTYMINEN
Kun lopulta hyväksyin, että vihan täytyisi kuulua myös omaan kokemukseeni ihmisyyttä, kaikki muuttui - hitaasti (olihan tukahdutetun vihan esiinkaivaminen ja tunteminen varsin pitkällinen ja ajoittain ällöttävä prosessi).
Aloin vaikeudesta huolimatta liikkumaan tietoisesti sitä kohden esim. kuuntelemalla tosi vihaista musiikkia, kun huomasin pienenkin vihan värähdyksen tunnemaailmassani kutsuakseni sitä esiin ja harjoitellakseni.
Opin lopulta, että ymmärryksen ei tarvinutkaan tarkoittaa sietämistä ja unohtamista.
Sen ei tarvinut tarkoittaa itseä puolustavan energian hiipumista.
Sen ei tarvinut tarkoittaa pienentymistä.
Ja rajani eivät tarkoittaneetkaan sitä, ettenkö olisi ymmärtänyt.
Intensiiviset tunteet vaativat meiltä sallivuutta itseämme ja omaa kokemustamme kohtaan.
Taito ymmärtää itsensä ulkopuolella toimivia ihmisiä ja voimia on opittava suuntaamaan myös itseään kohti, sillä vain liittämällä itsemme mukaan kokonaisuuteen voimme nähdä totuuden.
Sama ymmärrys, joka hetki sitten tuntui kiroukselta, on taidokkaasti käytettynä suuri lahja.
VOINKO ANTAA ANTEEKSI (ITSELLENI)?
Viha ei voi olla lopputulema, sillä lopulta se syö vain ihmistä, joka sitä sisällään kantaa.
Vihan kuuluukin olla energia, joka tulee hyödynnetyksi erityisesti itsetuntemuksemme palvelukseen viestinä täyttymättömistä tarpeista.
Tarvitsimme sitä sitten pitääksemme rajaa, huomataksemme elämäntilanteemme mahdottomuus ja toimiaksemme sen parantamiseksi tai löytääksemme oman äänemme, vihan ei kuulu jäädä luoksemme ikuisuudeksi.
Seuraava vaihe on anteeksianto.
Jos ihminen luulee, että siinä olisi yksinomaan kyse itsensä ulkopuolisen väärintekijän pälkähästä päästämisestä, on vihalla vielä tehtävänsä tehtävänään eikä siitä kuulukaan päästää vielä irti.
Vain omat tunteemme kohtaamalla voimme löytää anteeksiannon helpotuksen todellisen yhtenäisyyden ja sisäisen voimamme ilmentymänä.
Onhan monille meistä on vaikeaa anteeksiantaa ennen kaikkea itselleen, sillä usein vihamme alla kupliikin aimo annos syyllisyyttä ja häpeää, jota viha raivokkaasti vartioi.
On radikaalia katsoa oman psyykkeen perälle ajettuja hävettäviltä tuntuvia tekoja ja ajatuksia, ja todeta, että ”tämä saa olla ja tämän olemassaolon annan anteeksi itselleni. Tämä pienuuteni on rakkauden arvoista.”
Lopulta vain heikkoutemme hyväksymällä, annamme itsemme tulla rakastetuksi ja näin ovet avautuvat myös jaetun ihmisyytemme äärelle, jossa todellinen ymmärrys itsestä ja toisista mahdollistuu.
Tämän inhimillisen keskeneräisyytemme sallimuksessa voimme ymmärtää maailman tuskaa ja yrittää helpottaa sitä tavoilla, jotka nostavat meitä kaikkia - rajojen ja rakkauden voimalla.
